Odottelua

Taas on melkein viikko vierähtänyt edellisestä postauksesta. Jotenkin tällä hetkellä on sellainen "tyyntä myrskyn edellä" -fiilis. Ei siis mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta kovasti jo odotellaan ensi viikon ultraa ja tällä hetkellä inspiraatio elää pientä suvantovaihetta. Ehkä myös yövuorojen sekoittamalla elämänrytmillä on osuutta asiaan...

Tänään tuli pieni säikähdys, kun vaimolta tuli tekstiviesti, että oli meinannut pyörtyä töissä kassan taakse. Olo oli kuitenkin mennyt huilaamalla ohi, mutta nyt oli sitten viimein ollut kuulemma pakko paljastaa tilanne parille työkaverille. Oli jo aikakin, sanoisin minä, mutta vaimo on ollut todella järkähtämätön mielipiteensä kanssa: kun eka kolmannes on takana ja ultrassa on katsottu kaiken olevan kunnossa, voidaan asiasta alkaa kertoa.

Sisustukseen sopiva tuskanlähde

Itse en malttaisi (tässäkään asiassa) millään olla hiljaa. Tekisi mieli toitottaa tätä onnea kaikille tutuille (ja vähän tuntemattomillekin)! Mutta olen nyt tehnyt parhaani ja pitänyt enimmäkseen mölyt mahassa. Eilen putkahti aivan yhtäkkiä mieleen, että oma isänihän ei vielä tiedä uutista. Pieni lapsus. Vanhempani ovat siis eronneet ja isä asuu eri kaupungissa kuin muu lähisuku, niin jotenkin asia on jäänyt sanomatta, kun joulun jälkeen ei ole nyt muutakaan asiaa kummallakaan ollut. Nyt pitää isälle soitella aika pian, ennenkuin joku (lue: isosisko tai pikkuveli) asiasta möläyttää. :)

Ja sitten asiasta rautaan. Vaikka tämä tuskin ketään kiinnostaa. Tulin tänään ostaneeksi edellisissäkin postauksissa mainitun pilottiryhmän innoittamana itselleni kahvakuulan. Luin useasta eri lähteestä, että 16-kiloinen mötikkä on sopiva miesten aloituskuula, joten sellaisen sitten kannoin Prismasta kotiin. Virhe. ISO virhe. Vartin "helppo" ohjelma takana ja jokainen lihas huutaa hoosiannaa. Huolimatta huolellisesta lämmittelystä ja jälkivenyttelystä. Tällaisen vannoutuneen palloilulajiharrastajan naruhauiksille olisi voinut suosiolla ottaa 10- tai ehkä jopa 8-kiloisen kuulan, mutta pitipä taas machoilla. Noh, toivotaan että tuo helpottuu kun muutaman kerran reenaa ja oppii oikeanlaiset suoritustavat. Mutta on toi 16 kiloa siltikin aikamoinen riippakivi...

Paljastuksia

No niin. Joulunpyhät on ohi ja luvattu bloggailutauko on päättynyt. Samalla 7. raskausviikko lähestyy päätöstään.

Aattona mietittiin kovasti, että joko sitä pitäisi kertoa lähipiirille odotuksesta, kun kuitenkin jotain saattaa paljastua vaimon kieltäytyessä lohesta (listeriavaara) ja kaikesta makeasta (kun sehän ei meillä vieläkään maistu). Päätettiin sitten näihin järkisyihin - ja tulevan isin hirveään "pakko kertoa jollekin" -tunteeseen - vedoten kertoa allekirjoittaneen äidille sekä vaimon perheelle, mutta jättää mun sisarukset vielä toistaiseksi pimentoon. Eli summa summarum: myös mun pikkuveli ja sisko perheineen saivat - edellä mainituista syistä jälkimmäisestä - tietää asiasta aattoiltana noin klo 18...

Reaktiot vaihtelivat melkoisesti. Äiti ja pikkuveli itkivät, anoppi ja appiukko ottivat tapansa mukaan erittäin rauhallisesti (kuten heidän tyttärensäkin yleensä kaikki asiat ottaa) ja meidän molempien isosiskot olivat vain tyytyväisiä, kun lapsensa saavat serkun ja me päästään kokemaan lapsiperheen arkea.

Huomenna vähän lisää ja silloin enemmän omista ja tulevan mamman fiiliksistä. Tämä kirjoitus keskittyköön vain otsikkonsa mukaiseen aiheeseen. :)

(Paitsi sen verran vielä, että olen alkanut lukea aivan loistavaa blogia, jota kirjoittaa itseäni vuotta nuorempi tuleva isä jonka "murulla" on meneillään rv 10+0. Suosittelen kaikille muillekin: 9 kuukautta miehen silmin)